Palaute ja kysymykset:
Ylläpito
Yhteyshenkilö
Maakilpikonna.com Tiimi

Kuvassa kaksi kreikankonnaa (2,5 -vuotiaita) lepääässä lämpölamppujen alla. Päiväeläiminä maakilpikonnille olisi hyvä tarjota lämpölamppu, joka tuottaa lämmön lisäksi myös valoa. Se lisää konnan aktiivisuutta. yhtälailla UV-lamppu on tarpeen asuipa konna terraariossa tai lattialla.

Maakilpikonnalajit

Kaikkein yleisin maakilpikonnalaji Suomessa on tällä hetkellä nelivarvasmaakilpikonna (Agrionemys horsfieldii). Viimeisinä vuosina nelivarvasmaakilpikonnista on ollut myynnissä myös Suomessa syntyneitä poikasia. Toiseksi yleisin Suomessa lemmikkinä pidettävä maakilpikonna on Kreikanmaakilpikonnan alalaji (Testudo hermanni boettgeri), josta eläinkaupoissa yleisimmin käytetään nimitystä Testudo Hermanni. Näitä kahta yleisintä maakilpikonnalajia käsitellään tällä sivulla. Tarkemmat lajimääritelmät ja hoito-ohjeet muista Suomessa esiintyvistä maakilpikonnalajeista löytyy Herpetologisen yhdistyksen sivuilta Marika Rökmanin tekemistä lajikuvauksista.

Kreikanmaakilpikonnan ja nelivarvasmaakilpikonnan lisäksi Suomessa lemmikkeinä pidettäviä maakilpikonnia ovat mm. (Furculachelys) Testudo nabeulensis eli tunisiankilpikonna, Testudo marginata eli reunuskilpikonna, Testudo whitei – whitenkilpikonna, Testudo ibera – kannuskilpikonna, Testudo graeca graeca – espanjankilpikonna ja Geochelone pardalis – leopardikilpikonna. Näistä tunisiankilpikonnaa eikä myöskään leopardikonnaa saa laittaa talvihorrokseen, sillä ne eivät luonnossakaan horrosta – ja menehtyvät jos ne laitetaan horrostilaan. Myös espanjankilpikonnalle paras talvilepomuoto on puolittainen talvilepo, sillä laji ei vietä horrosta luonnossakaan. Karttojen maakilpikonnakirjojen ja matkailukirjojen yms. avulla kannattaa selvittää minkälaisessa ympäristössä tietty kilpikonnalaji elää luonnossa. Aloittelijan kannalta ehkä sopivimpia maakilpikonnalajeja ovat kestävimmiksi havaitut nelivarvasmaakilpikonna, kreikanmaa- kilpikonna, reunuskilpikonna ja kannuskilpikonna. Näistä Nelivarvasmaakilpikonnista ja kreikanmaakilpikonnista on eniten suomenkielistä tietoa saatavilla ja siksi aloittelevan maakilpikonnaharrastajan on hyvä valita toinen näistä lajeista.

Testudo – suvun maakilpikonnat

Kuvassa 2,5 -vuotias kreikkalainen maakilpikonna, Testudo Hermanni Boettgeri. Kreikkalaisia maakilpikonnia tunnetaan kahta eri alalajia, joista toinen on Testudo Hermanni Hermanni.

Kaikki Testudo ja Agrionemys –suvun kilpikonnat tarvitsevat alhaisen ilmankosteuden eli niiden asuintiloissa tulee olla hyvä ilmanvaihto. Sama pätee Afrikasta kotoisin olevaan leopardikilpikonnaan, joka ei  siedä kosteutta. Viimeisimpien tietojen mukaan poikkeuksen Testudo -suvun ilmankosteusvaatimuksiin tekee kreikanmaakilpikonna, joka on kotoisin välimerenilmastosta. Sille suositellaan hieman korkempaa ilmankosteutta kuin muille Testudo ja Agrionemyssivun lajeille mm. horrostamisaikana ja terraariossa. Kaikille maakilpikonnille tulee niiden erilaisista ilmankosteusvaatimuksista huolimatta laittaa vesikuppi juomista varten lattialle / terraarioon. Juoma-astiaa hankkiessa kannattaa ottaa huomioon se, että kilpikonnan pitäisi mahtua matalareunaiseen juoma-astiaan kokonaan juomisen ajaksi. Terraariossa juoma-astia sijoitetaan aina terraarion viileimpään päähän veden haihtumisen ja kosteuden lisääntymisen estämiseksi. Jos maakilpikonnalle rakennetaan terraario, sen yläosa tulee aina jättää avoimeksi, jotta ilma pääsee vaihtumaan. Ilmanvaihtoa saadaan parannettua, jos terraarion sivuseinissä käytetään reikälevyä umpinaisen levyn asemasta. Näin varmistetaan, että tuuletusaukkoja on riittävästi. Reikälevy ei kuitenkaan ole pakollinen, vaan kokonaan lasinen / lastulevystä tehty terraariokin käy, kunhan se on päältä avoin, eikä terraarion päällä siis käytetä suojalasia tai – levyä. T. h. hermanni, T. h. boettgeri ja Agrionemys horsfieldii elävät kaikki kuivilla aroseuduilla, eivätkä ne osaa uida.

Kuva nelivarvasmaakilpikonnauroksesta. Ikää tällä konnalla on yli 60 vuotta. Liian pitkäksi kasvanut nokka lyhennettiin sivuleikkureilla lääkärissä pian kuvan ottamisen jälkeen.

Pohjamateriaalin kosteus voi aiheuttaa sairauksia kaikille Testudo –suvun maakilpikonnalle sekä leopardikilpikonnille. Tämän vuoksi näille maakilpikonnille sopii parhaiten kuiva maaterraario, jossa pohjamateriaalina esimerkiksi lannoittamatonta luonnonturvetta ja (esim. Optiroc, 0.1 - 0.6 raekoko) hienorakeista hiekkaa, jota voi joko ostaa puutarhaosastoilta tai rautakaupoista ja myös kaivaa luonnosta hiekka-alueilta. Luonnosta otettu hiekka voidaan kuivata itse. Samoin omassa kompostissa valmistunutta kompostimultaa voi käyttää lannoittamattoman turpeen sijasta. Jos ostat esimerkiksi rautakaupasta hiekkaa ja se on tulen avulla kuivatettua, siihen jää kilpikonnille ja muille terraarioeläimille haitallisia öljyjäämiä. Näitä sekoitetaan 1:1 suhteessa pohjamateriaaliksi. Pelkän hiekan käyttö pohjamateriaalina on epähygieenistä (ei ole imukykyistä, bakteerit lisääntyvät nopeasti) ja maakilpikonnille sopimatonta, sillä hiekkapohjainen terraario soveltuu vain aavikolla eläville kilpikonnille. Terraariosta, valaistuksesta sekä maakilpikonnille sopivista pohjamateriaaleista on tarkemmin Terraario - Maakilpikonnan koti –osiossa. Maakilpikonnat tarvitsevat ehdottomasti vesiastian, jossa tuoretta raikasta vettä on tarjolla joka päivä. Vesi tulee vaihtaa vähintään joka aamu uuteen ja astian tulee olla matala ja riittävän suuri, jotta kilpikonna pystyy juomaan vaivatta ja mahtuu siihen kokonaan. Sama pätee ruoka-astiaan. Kilpikonna ei koskaan opi sisäsiistiksi ja useimmiten se syö ruokakupista kiipeämällä itse ensin ruokakuppiin, ruuan päälle. Aikuisille kilpikonnille paras paikka on lattia (oma huone), sillä ne tarvitsevat paljon suuremman pinta-alan pysyäkseen aktiivisina ja terveinä. Lattialla olevalle konnalle on kuitenkin järjestettävä kaivelupaikka, piiloja, juomakuppi sekä UVB- ja lämpölamput.

Nelivarvasmaakilpikonna

Kuvassa nelivarvaskilpikonna, Agrionemys horsfieldii. Omistajan kädessä herkullista kurkkua. Tämän konnan kilpi on sileä ja tasainen, se on hyvässä kunnossa ja sitä on ruokittu oikein.

Yleisin Suomessa lemmikkinä pidetty maakilpikonnalaji on nelivarvasmaakilpikonna (kts. kuva). Sen tieteellinen nimi on Agrionemys horsfieldii, myös muotoa Testudo horsfieldii käytetään, sillä tutkijat eivät ole päässeet yksimielisyyteen siitä, kuuluuko laji Testudo – sukuun vai pitäisikö myös kreikkalainen maakilpikonna siirtää Agrionemys suvun alle. Agrionemys horsfieldii on Jarmo Perälän mukaan nelivarvaskilpikonnien tieteellisen nimen oikein ja uusin versio. Tämän suvun alle nelivarvaskilpikonnat on aiemminkin laskettu kuuluvaksi. Lajin kuulumista Agrionemys – sukuun ei ole kuitenkaan

maailmanlaajuisesti kaikkien tutkijoiden parissa hyväksytty ja siksi molempia versioita käytetään. Esim. Tortoise trust liittää nelivarpaat yhä Testudo – sukuun ja sama päälinjaus on käytössä myös Ruotsissa. Nykytieto nelivarvasmaakilpikonnasta onkin pääasiassa kirjattu nimellä Testudo horsfieldii, eikä Agrionemys horsfieldii. Suosittelemme kuitenkin käytettäväksi nelivarvaskilpikonnan oletettavasti oikeinta ja tarkinta määritystä eli Agrionemys horsfieldii – nimitystä. Nelivarvaskilpikonnalla on nimensä mukaisesti neljä varvasta sekä etu- että takajaloissa. Kilven muoto on aikuisilla konnilla miltei pyöreä, pienillä poikasilla kilpi on pituussuunnassa lyhyempi kuin kilven leveyssuunnassa. Kilvessä nelivarvaskilpikonnalla on tummia ruskeita tai mustia läikkiä oliivinvärisellä tai ruskeankellertävällä sinapin väriin vivahtavalla taustalla. Nelivarvaskonnalla on hännässään terminaalipiikki, kuten kreikanmaakilpikonnillakin, mutta se on kooltaan huomattavasti pienempi. Nelivarvaskonnasta käytetään monta englanninkielistä nimeä mm. Russian tortoise, Steppe tortoise, Afghan tortoise, Horsfield’s tortoise, Four-clawed tortoise ja Four-toed tortoise. Luonnossa nelivarvaskonnaa esiintyy Afganistanissa, Pakistanissa, Kazakhstanissa, Turkmenistanissa, Iranissa, Länsi-Kiinassa ja lisäksi joillakin entisen Neuvostoliiton alueilla (Kaspianmeren koillisrannalta itäpuolelle jäävät alueet). Nelivarvas uroksen SCL pituus on noin 12 - 15 cm keskimääräisen pituuden ollessa noin 14 cm, kun taas naaras voi kasvaa 20 - 22 cm pituiseksi. Aikuinen nelivarvasnaaras painaa yli 1400 g ja uros noin 600 g. Myös nelivarpaitten hoidossa suositeltavin terraariotyyppi on avoin kuiva maaterraario, sillä kreikankonnan tapaan tämäkään laji ei siedä kosteita oloja.

Kreikanmaakilpikonna

Kuvassa 4,5 -vuotias kreikkalainen maakilpikonna. Liian nopean kasvun seurauksena konnan kilpeen on tullut pyramidikasvua (kilpi ei ole tasainen). Pyramidikasvu näkyy mukulamaisena epämuodostumana konnan kilvessä

Testudo hermanni boettgeri on kreikan maakilpikonnan alalaji, jota luonnossa esiintyy Balkanilla, Bulgariassa, Kreikassa, Turkissa, Korfun saarella, Romaniassa, Jugoslaviassa, Albaniassa  ja Italiassa Sisilian ja Sardinian alueella. Laji elää siis välimerenseudulla ja tarvitsee siksi ilmankosteudeltaan korkeamman elinympäristön. Esim. terraarioon voidaan suikuttaa kasveille tarkoitetulla sumutuspullolla kevyesti kosteutta yhteen nurkkaan, jolloin konna voi halutessaan kaivautua kosteampaan pohjamateriaaliin. Kreikankonnalle paras pohjamateriaali onkin sellaista joka ei niin helposti pääse homehtumaan, kuten hiekka-turve seos. Jos kreikankonna laitetaan talvella puolittaisen talvilevon sijaan horrostamaan, sen horrostamislaatikon reunojen pohjamateriaalia kannattaa kevyesti kostuttaa samalla menetelmällä. Sama pätee kaikkiin kreikankonnien alalajeihin. Testudo hermanni boettgeri -alalajin urokset kasvavat 18 - 20 cm SCL ja naaraat ovat kooltaan jonkin verran isompia, maksimissaan 26,5 cm (SCL eli suora kilven pituus). Kilven pohjaväri on useimmiten vihertävän keltaista ja kuviointi epäselvää, sillä sävyt ja niiden väliset rajat ovat heikkoja. Vaihtelua kuitenkin löytyy paljon tämän alalajin sisältä. Osa voi olla hyvinkin hailakoita ja tasasävyistä, kun taas osalla väritys voi olla hyvin selkeää ja kuvioinniltaan voimakasta. Kreikankilpikonna kuuluu CITES-sopimuksen B-liitteen lajeihin eli jokaiselle alle 10 -vuotiaana myytävällä kreikankonnalla tulisi olla CITES-todistus, muutoin konna on salakuljetettu Suomeen. Tällaista konnaa ei suositela ostettavaksi lainkaan, sillä se tukee salakuljetusten jatkumista ja lainvastaista toimintaa. Yli 10 -vuotiailla konnilla CITES-todistusta ei ole, koska se on tullut käyttöön vasta noin 10 vuotta sitten.

Testudo hermanni boettgeri on kreikanmaakilpikonnista se alalaji, jota kaupoissa yleisemmin – ja lähes ainoastaan – myydään, sillä toinen alalaji Testudo hermanni hermanni, jonka kuviointi on yleensä selkeä ja pohjaväri kullankeltainen on luontaisella esiintymisalueellaan (Espanja, Ranska, Italia ja Baleaarit) nykyisin melko harvinainen. T. h. hermanni – alalajin uros on aikuisena 12 – 13 cm SCL, maksimissaan 17 cm SCL. Naaras kasvaa keskimäärin 15,5 cm:n kokoiseksi ja maksimissaan 19 cm SCL. Kreikanmaakilpikonnaan pätevät samat ruokinta- ja hoito-ohjeet kuin nelivarvaskilpikonnaan ja muihin maakilpikonniin yleensä. Molemmilla alalajeilla on matala ja leveä kilpi. Kilven muoto on hieman soikea pää-häntä suunnassa. Hännän päässä on sekä naarailla että uroksilla sarveispiikki, etujaloissa viisi kynttä (paitsi eräällä bulgarialaisella T. h. boettgerin alalajilla). Etujaloissa ei ole tuberkkeleita. Molemmat kreikkalaisen maakilpikonnan alalajit kasvavat poikasina hyvin nopeasti, mikä tuo suuren riskin liian nopeaan kasvuvauhtiin, jolloin kilpeen alkaa kasvaa muhkuraisuutta eli pyramidikasvua. Jos kreikankilpikonnalle jätetään ruokaa sen ulottuville, niin että maakilpikonna pääsee aina halutessaan syömään ja jos tämän lisäksi sillä on jatkuva pääsy lämpölampun alle, epämuodostumia syntyy helposti kilpeen liian runsaan ravinnon takia. Ruokaa tulisi antaa vain kerran päivässä, hyvin pieniä eriä ja säädellä pikkukonnan ruokahalua terraarion olosuhteita (lamppujen päälläoloaikaa, ravinnon saatavuus, lepoajat) muuttamalla, jos pyramidikasvua alkaa kilvessä ilmetä.

Kuvassa Testudo Hermanni Boettgeri eli kreikanmaakilpikonnan alakilpi, harrastajan ottama tunnistuskuva.

Boettgerin ja Hermannin erottaa helpoiten vatsakilven sarveislevyjen eroista. Testudo hermanni hermannin kolmas vatsakilven sarveislevyn (pektoraali) yhtymäkohta keskellä pituussuuntaisesti on lyhyt ja viidennen vatsakilven sarveislevyn (femoraalin) yhtymäkohta pitkä. Boettgerilla nämä on toisinpäin, kolmas sarveislevyjen yhtymäkohta väli pitkä ja viides lyhyt. Tästä saa muistisäännön, joka pätee siihen 3:nen sarveislevyn (pektoraali) väli: hermannista hermanniin (T. h. h.) lyhyt matka, hermannista boettgeriin (T. h. b.) pidempi. Eäinkaupoissa nimi esiintyy usein Testudo hermanni – nimellä, jolloin sitä kumpaan alalajiin eläin kuuluu, ei ole ilmoitettu. Todennäköisin syy tähän on se, että CITES – todistuksessa käytetään molemmista alalajeista tätä lyhennelmää. Tarkan alalajimäärityksen voi tehdä itse pyytämällä kilpikonnaa lähemmin tarkasteltavaksi ja katsomalla sen vatsakilpeä muistisääntöä avuksi käyttäen.

Tunisian maakilpikonna ((Furculachelys) Testudo nabeulensis)

Kuva Tunisianmaakilpikonnauroksesta, Testudo nabeulensis.

Tunisiankilpikonna on lämpötilan ja valaistuksen järjestämisen vuoksi hyvin vaativa maakilpikonnalaji. Samoin kuin Afrikasta kotoisin oleva Leopardikilpikonna myös tunisian maakilpikonna tarvitsee paljon tehokkaamman valaistuksen kuin muut maakilpikonnalajit. Konnan oikean lajin tunteminen on erityisen tärkeää maakilpikonnaa hoidettaessa. Esimerkiksi kaikki maakilpikonnalajit horrosta lainkaan, kuten esimerkiksi tunisiankilpikonna. Tunisian maakilpikonna ei tarvitse edes puolittaista lepoa, sillä sille talvi on sen luontaisilla esiintymisalueilla koko vuoden vilkkainta aikaa. Kuvassa Tunisian maakilpikonna nimeltä Heka.

Tunisian maakilpikonna on itse asiassa Tunisiassa elävä Espanjan maakilpikonnan muoto.. Sitä ei kuitenkaan hoideta kuin espanjankilpikonnaa, vaikka perusasiat ovat aivan samoja maakilpikonnan hoitovaatimukset yleensä mm. terraarion koot ym. Tunisian maakilpikonna on erityisen herkkä muiden lajien bakteerikannalle eli eri lajin maakilpikonnia ei saa pitää samoissa tiloissa, jottei konnat altistu toistensa erilaiselle bakteerikannalle eikä eri lajin stressaavalle käytökselle. Tunisiankonna urokset kasvavat 10 - 14 cm SCL pituisiksi, kun taas naaraat 12 - 16 cm SCL pituisiksi. Laji on harvinainen Suomessa. Painoa naaraskonnalla on yleensä 300 - 600 grammaa, uroksella 200 - 400 grammaa. Tunisian maakilpikonnan elinympäristön lämpötila tulisi olla öisin aina yli 15 astetta ja päivisin yli 20. Lämpölampun alla lämpötila tulisi nousta yli 40 asteen.  Tunisian konnan voi viedä kesällä ulos jos päivälämpötila ylittyy ja jos ulkona ei ole kostea tai viileän tuulinen sää. Tunisian kilpikonna ei hibernoi (horrosta) luontaisilla esiintymisalueillaan lainkaan. Tunisiassa kesällä on kuumaa ja talvella lämmintä. Konna viettää kuitenkin kesäsiestää eli kesäkuukaudet konna lepää ja paastoaa maahan kaivautuneena. Laji on aktiivisimmillaan loka-huhtikuussa eli Suomen talviaikana, toisin kuin useat muut maakilpikonnalajit.

Reunuskilpikonna (Testudo marginata)

Reunuskilpikonna on kotoisin kreikan rannikkoalueilta sekä Egeanmeren saaristosta, Italiasta sitä löytyy istutettuna lajina Sardinian saarelta ja Toscanan maakunnasta. Testudo marginata eli reunuskilpikonnaurokset kasvavat SCL-mitaltaan hiukan isommiksi kuin lajin naaraskilpikonnat. Suoran kilven pituuden eli SCL mitan mukaan mitattuna Aikuisen reunuskilpikonnauroksen pituus on 25 - 29.5 cm (max. 35 cm) ja naaraan 24 - 28cm. Paino täysikasvuisena 2 - 3 kiloa. Reunuskilpikonnalla ei ole reisitubernikkeleita eikä terminaalipiikkiä. Reunuskilpikonnan poikasen kasvattaminen siten, että konnan kasvuvauh- ti pysyy terveen hitaana ja tuottaa sileän kilven, vaatii tarpeeksi D3 -vitamiinia, jota konnan elimistö tuottaa UV-lampun UV-säteiden avulla sekä kalsiumia, jota konna saa mm. matelijoille tarkoitetuista vitamiini- ja hivenainevalmisteista sekä lisäkalkista (apteekista saatava puhdas liitujauhe). Sileä kilpinen reunuskilpikonna on muihin lajeihin verrattuna helppo kasvattaa, jos edellä mainitut vaatimukset täyttyvät.

Whitenkilpikonna (Testudo whitei)

Whitenkilpikonnan suurin levinneisyysalue sijaitsee Algerian keskeisillä rannikkoalueilla. Whitenkilpikonnauros kasvaa SCL mitan mukaan määritettynä 21.5 - 24 cm pituiseksi ja painoltaan 2 - 2,5 kilon painoiseksi. Naaraan pituus puolestaan on 25 - 27.5 cm SCL ja 3 - 3.5 kilon painoiseksi. Lopullisen aikuiskoon tämä laji saavuttaa vasta 25 - 35 vuoden ikäisenä. 

Meksikon metsäkilpikonna (Rhinoclemmys pulcherrima manni)

Meksikon metsäkilpikonna elää luonnossa Meksikon länsirannikolta keski-amerikkaan sijaitsevalla laajalla alueella. Konnan pään, jalkojen ja hännän pohjaväri on vihreä ja lisäksi joka puolella kulkee punaisia juovia, joita on myös konnan silmissä. Kilven alapuoli on keltainen ja keskellä on tumma raita. Kilven värisävyt ovat kaikkea punaisen, keltaisen, oranssin, ruskean ja mustan väliltä. Keltapunainen kuvio muistuttaa myrkyllisen käärmeen (esim. coral snake) väritystä ja sen tarkoitus on pelästyttää useimmat saalistajat. Meksikon metsäkilpikonnaurokset ovat tyypillisesti pienempiä SCL mitaltaan n.18 cm pituisia ja naaraat n.20 cm SCL pitkiä. Uroksilla on koverampi kilpi ja pidempi paksumpi häntä. Naaraiden kilpi on hieman litteämpi kuin uroksen.

Meksikon metsäkilpikonna on pääosin maalla elävä ja asuu nimensä mukaisesti metsiköissä - tai metsäalueella, jossa on lähellä vettä. Asuinympäristön tulisi olla suhteellisen lämmin ja kostea (80%). Näin ollen konnaa ei voi pitää lattialla, vaan se tarvitsee terraarion. Terraario vaatii jatkuvaa sumuttelua tai jonkin kosteuttajan. 24 -28 asteen lämpötila takaa hyvän aktiivisuuden ja ruokahalun. Konnalle on hyvä tarjota mahdollisuus ”aurinkokylpyihin”, konnan terraarioon tulee siis hankkia spottivalo lämpölampuksi yhteen nurkkaan ja koko terraarion pituudelta UV-valaistus matelijoille tarkoitettujen UV-lamppujen avulla. Lämpölampun alla lämpötila. saisi olla n. 35 astetta. Terraariossa tulisi olla myös viileämpi pääty. Koska tämä kilpikonnalaji ei talvehdi on tärkeää, että hoito ja lämpötilat ovat oikeanlaiset ympärivuoden. Pohjamateriaalin tulisi olla lehtimetsän maassa esiintyviä materiaaleja mahdollisimman pitkälle jäljittelevää eli eli hiekan, turpeen, lehtien ym. sekoitusta. Kilpikonnalle tulee tarjota valmiita piilopaikkoja terraarioon, mutta eniten tämä laji pitää kaivautumisesta pohjamateriaaliin kaivamalla seosta kilven päälle kunnes pää on kokonaan piilossa - ja vain silmät ja sieraimet näkyvät. Vettä tulisi olla aina tarjolla, koska kilpikonnat juovat ja uivat päivittäin. Astian tulisi peittää jopa 1/3 terraariosta, suuri kukkalautanen tai muoviastia käy hyvin. Konnat osaavat sukeltaa ja vettä tulisi olla niin paljon, että kilpi peittyy kokonaan uidessa. Veteen tulee olla helppo pääsy, samoin sieltä ulostuleminen. Konnat myös usein ulostavat veteen, joten olisi hyvä olla erikseen juoma-astia. Terraarion koko on hyvä olla maakilpikonnille suositeltuja maksimikokoja, koska konna viettää terraariossa koko ikänsä. Lisätietoja lajista Suvi Riihimäeltä.

Kannuskilpikonna (Testudo ibera)

Kannuskilpikonnanaaraiden SCL mitta on keskimäärin yli 20 cm, kun taas kannuskilpikonnaurosten noin 18 cm. Pyramidikasvun vaara on hyvin suuri tällä lajilla ja kannuskilpikonnan poikasen kasvuvauhtia on hyvin vaikea hallita, niin että se pysyisi terveen hitaana. Jos kannuskilpikonnalle annetaan edes vähän proteiinia sisältävää ruokaa tai jos konnaa ruokitaan vähänkin liikaa, kilvestä tulee helposti ikävän epämuodostunut (pyramidikasvu). Vain  kreikankilpikonnilla kasvu on nopeampaa ja pyramidikasvu todennäköisempää kuin kannuskilpikonnalla. Kannuskilpikonna elää luonnossa Kreikan, Turkin, Bulgarian, Romanian, Jordanian, Iranin, Irakin, Syyrian ja Georgian alueilla. Italiassa Sardinian saarelle tämä laji on tullut ihmisen istuttamana.

Espanjankilpikonna (Testudo graeca graeca)

Espanjankilpikonnanaaras voi kasvaa 18 - 19 cm pituiseksi ja sillä on alakilven takaosassaan sarana, jonka eläin voi kääntää hännän ja takajalkojensa suojaksi. Espanjankilpikonna uros kasvaa suoran kilven pituuden (SCL) mukaan mitattuna 14 - 15cm pituiseksi. Espanjankilpikonnan poikaset kasvavat ihan alkuvaiheessa nopealla vauhdilla, mutta tämän jälkeen sileä kilpi on paljon helpompi saavuttaa kuin kreikankilpikonnalla tai kannuskilpikonnalla. Espanjankilpikonna on levinnyt luonnossa Marokon, Etelä-Espanjan, Länsi-Algerian ja Baleaarien alueelle.

Bellinsaranakilpikona (Kinixys belliana)

Sarankilpikonniin kuuluvilla Kinixys suvun maakilpikonnilla on ainutlaatuinen saranoitu selkäkilpi, jonka avulla konna suojaa vartalonsa ja raajansa esim. saalistajan hyökkäykseltä. Konna pystyy siis sulkemaan selkäkilpensä takaosan. Saranakilpikonniin luetaan tällä hetkellä 6 lajia: K. Belliana, K.erosa, K. homeana, K. lobatsiana, K. nataliensis ja K. spekii. Saranakilpikonnia esiintyy keskisessä ja eteläisessä Afrikassa. Ne elävät ruohoalueilla ja savanneilla, mutta jotkin lajit myös metsissä ja kosteilla alueilla. Kinixys suvun edustajat ovat luonnossa kaikkiruokaisia eli syövät kasvien lisäksi myös eläinperäistä ravintoa. Terraariossa eläville saranakonnille annetaankin mm. jauhokuoriaisen toukkia, joita voi viljellä itsekkin. Ne eivät ole sopivia konnia vasta-alkajille, sillä lajin hoito on vaativaa. Kaikki myynnissä olevat saranakilpikonnat ovat luonnosta pyydystettyjä ja siksi eläinkuljetukset heikentävät ja stressaavat niitä erityisen paljon. Sana Kinixys merkitsee "liikuteltavaa selkää", kineo (liikkua) ja ixus (selkä, vyötärö). Ulkomuodoltaan saranakilpikonnat muistuttavat hiilikilpikonnia (Geochelone carbonaria) ja ovat kilveltään pitkän omaisia. Bellinsaranakilpikonnan kilven värityksen vaihtelu on lajin sisällä kaikkein suurin. Yleisimpiä sävyjä ovat ruskea, keltainen ja keltaruskea, jossa jokaisen sarveislevyn keskusta on vaaleampi kuin sitä ympäröivä tummempi alue.

Bellinsaranakilpikonnissa on kolmea alalajia: K. b. belliana (Bell's Hinge-back), K. b. nogueyi (Western Hinge-back) ja K. b. zombensis (Shoutheastern Hinge-back). Suvun alalajeja on aika vaikea erottaa toisistaan. Bellinsananakilpikonnista K.b.b. on kotoisin itäisestä Afrikasta, eteläisestä Zairesta Keniaan, K. b. .n. on kotoisin Läntisestä Afrikasta eli Senegalista Keski-Afrikan tasavaltaan ja K. b. z. Tansaniasta Zulumaahan ja lisäksi sitä tavataan myös Madagasgarilla. Kinixys -suvun lajien sukupuolten väliset eroavaisuudet ovat nekin pieniä. Uroksen häntä on kuitenkin tavallisesti pidenpi ja paksumpi kuin naaraalla. Bellinsaranakilpikonnanaaraiden kilpi on myös jyrkempi viistosta takaosasta kuin uroksella. Uroksen vatsakilpi taas on koverampi kuin naaraalla. Sarankilpikonnien reviirikäyttäytyminen on voimakasta ja siksi kahta saman lajin yksilöä voi olla vaikea pitää samassa terraariossa. Sarana kehittyy kilpeen vasta konnan lähetessä aikuisikää, nuorilla konnilla saranaa ei siis ole. Terraarion on syytä olla tilava, kesäksi ulkoaitaus pihalle on ehdottomasti paras vaihtoehto. Mahdollisuus piiloutua sekä kaivautua on ehdoton saranakilpikonnille myös terraario-oloissa. Konnalle tulee järjestää tilava matala versialue, jossa konna voi käydä kostuttamassa ihoansa. Liiian kuivissa oloissa ne kärsivät. Vaatii kokeiluja löytää oikeanlainen ratkaidu terraario-oloissa jotta kullekin sarankilpikonna lajille ja yksilölle voitaisiin löytää ihanteelliset olosuhteet. Sarankilpikonnat syövät kasviruuan ja hedelmien lisäksi etanoita, kovakuoriaisia, hyönteisiä, toukkia ja tuhatjalkaisia. Hyvissä olosuhteissa saranakilpikonnia on saatu lisääntymään myös vankeudessa, tällöin on pyritty mahdollisimman tarkkaan jäljittelemään konnan luontaisen esiintymysalueen elinympäristöä.

Leopardikilpikonna (Geochelone pardalis)

Kuva Leopardikilpikonna, ikää 7 vuotta, Geochelone paradalis.

Leopardikilpikonnaurokset ovat täysikasvuisina saman lajin naaraita suurempia. Leopardikonna on näistä lämpötilan ja tilavaatimusten suhteen kaikkein vaativin. Se on kotoisin Afrikasta ja kasvaa jopa 50 cm pituiseksi (SCL). Leopardikonnan paino on aikuisena 10 - 20 kiloa. Leopardikilpikonnaa ei kokonsa vuoksi voida pitää terraariossa ja se tarvitsee huoneeseensa ympärivuotisesti huoneenlämpötilaksi n. 30 astetta. Leopardikonna on aktiivisena ympärivuoden eli sitä ei laiteta puolittaiselle talvilevolle eikä horrokselle. Leoppardikonna ja tunisiankilpikonna vaativat molemmat paljon tehokkaamman valaistuksen kuin muut maakilpikonnalajit. Harva harrastaja kykenee tarjoamaan esim. leopardikilpikonnalle sen vaatimat olosuhteet ja siksi varsinkaan tätä lajia ei tulisi kevein perustein ottaa lemmikiksi.

Hiilikilpikonna (Geochelone (Cheloinidis) carbonaria)

Kuvassa Anna Granlundin kaksi hiilikilpikonnaa. Keltaisilla pääkuvioinneilla Kille ja punaisilla Dudu. Valokuvan on ottanut Jouko Huovinen. Molemmat konnat ovat todennäköisesti uroksia.

Hiilikilpikonnan luontaiset esiinymisalueet luonnossa sijaitsevat Etelä-Amerikassa Amazonin jokialueen ympäristössä lähinnä Kolumbia, Brasilia, Panama ja Paraguai. Hiilikilpikonnan. elinympäristöä ovat näiden alueiden sademetsät, savannit ja ruohikkomaat. Hiilikilpikonnaurokset kasvavat noin 30,4 cm SCL pituisiks, kun taas naaraat noin 28,9 cm pituisiksi. Maksimissaan uros voi kasvaa noin 44 cm mittaiseksi. Sukukypsyyden ne saavuttavat jo ennen aikuisen kokoa, jopa 20 cm pituisina. Suurin sukupuoliero on hiilikilpikonnan häntä: Uroksen häntä on pidempi ja paksumpi kuin naaraan häntä. Hiilikilpikonna tarvitsee korkeampaa ilmankosteutta ja lämpimämpää elinympäristöä kuin Välimeren seudun konnat ja siksi sille olisi rakennettava mahdollisimman suuri terraario kosteuden ja riittävän lämpötilan takaamiseksi. Päivälämpötilaksi sopii 24 - 33 asteen lämpötila, kun taas yöksi sopii huoneenlämpökin (18 - 20 astetta). Lämmittelypaikan spottivalot olisi toteutettava niin, että niiden alla lämpötila kohoaa noin 32 - 35 asteen välille. Ilmankosteutta terraariossa voidaan lisätä sumuttamalla vettä sumutepullolla pari - kolme kertaa päivässä. Lisätietoja hiilikilpikonnista Anna Granlundilta.

Palaa sivun alkuun